Kolin ja Kolin kansallispuisto tarjoaa monipuolisesti nähtävää ja tekemista ympärivuoden. Koska en ole kovin innokas talviretkeilijä, suunnittelin itselleni sopivan yönyliretken, jossa ei tarvitse itseään viedä äärimmilleen umpihangessa, pimeässä, kylmässä nälkäisenä ja viluisena. Tältä retkeily talvella minusta tuntuu. Ehkä vähän liioittelua, mutta tässä tulee kertomus miun leppoisasta ja helposta retkestä.
Sää oli ennusteissa aurinkoinen ja öisin pikkasen pakkasen puolella. Tämä riitti minulle tiedoksi retkelle, jossa yöpyisin Ikolanahon varaustuvassa. Tuvan varasin siinä vaiheessa, kun kolme edellistä päivää oli jo varattu. Näin ollen mökki ei olisi aivan jäässä ja lämpiäisi ehkä vähän nopeammin kuin pitkään kylmänä ollessaan.
Ikolanahon tuvassa on patjat ja tyynyt, joten en omaa puhallettavaa retkialustaa enkä tyynyä ottanut mukaan. Koska telttaakaan ei tarvinnut, tilaa jäi kameravarustukselle, isommalle päivärepulle, johon saisin kameran jalustankin mahtumaan, vesipulloille ja säkillisen ruokaa.
Jäätie ja Paateri
Toisena pääsiäispäivänä ajelin Kolille ja suoraan satamaan. Jäätie oli auki ja hetken empiessäni rohkaisin mieleni ja ajoin jäistä tietä pitkin toiselle puolelle Pielistä. Jäätien pituus on 7 km. Paikkapaikoin oli jo sohjoa ja kuoppia joihin oli vettä noussut jään pintaan. Todella jännittävä ajomatka ja matka tuntui ihan liian pitkältä.
Kuvanveistäjä Eeva Ryynäsen taiteilijakoti ja ateljee oli vielä sinä päivänä auki, joten päätin uhmata sohjoista tietä ja ajelin Paateriin. Perillä oli muutama muukin paikkaan tutustuja. Olen ensimmäisen kerran käynyt siellä itse taitelijan vielä elossa ollessa ja toisen kerran myöhemmin, kun kirkko oli rakennettu. Näistä kerroista on siis jo vuosikymmenet aikaa.
Eevä Ryynänen veisti eläessään noin 500 teosta pääasiassa puusta. Veistokset ovat yleensä isoja, jyhkeistä puista tehtyjä. Ovat hyvin vaikuttavia teoksia, vaikka muotokieli ei minua ihan täysin viehätä.
Edessä oli vieä jännittävä ajelu jääteitä takaisin Kolille, mutta se meni hyvin. Seuraavana päivänä jäätie laitettiinkin jo kiinni.
Kävin vielä maihin tultua kävelemässä Pielisen jäällä. Muutamia vuosia sitten kävin matalan kynnyksen melontakurssilla Pielisellä. Harmittamaan jäi se, kun jännitti niin paljon, että jäi kuvat ottamatta. Tässä nyt yksi kuva Kolin vaaroista pieliseltä päin nähtynä.
.jpg)
Naputtelin navigaattoriin Peiponpellon parkkipaikan osoiteen Kotaniementie 31, Lieksa. Tie on kesäaikaankin kapea "kärrypolku", joten hieman jännittäen, mutta luottaen vahvasti nelivetoon, puskin eteenpäin lumisohjossa. Vastaan tuleva traktori aurasi sohjoa pois tieltä, jonka jälkeen matkan teko olikin jo helpompaa.
Periltä löytyi tilava parkkipaikka. Nostin rinkan selkään ja toiseen käteen otin lumikengät ja sauvat. Polku oli tallaantunut kovaksi, joten pääsin melkein Ikolanahon tuvalle asti kävellen. Vasta loppumatkasta hanki petti.
Ikolanahon vuokratupa ja Mäkrävaara
Asetuin taloksi tutustuen ensin varustukseen. Ensinnäkin tupa oli erittäin siisti. Aurinkokennolla toimiva sähköistys toimi. Takkapuita oli yhden pesällisen verran valmiina. Koska tarkoitus oli paistaa nuotiolla makkaraa ja lämmittää yöksi tupaa, ohjelmassa oli ensin pieni puusavotta. Puuliiterissä oli puurankoja ja melko terävä saha ja kirves. Kohta sain jo tulet tehtyä nuotiopaikalle ja iltaruuan tulille.
.jpg)
Sisällä tuvassa laitoin takkaan tulet ja keitin teetä. Laittelin pedin valmiiksi ja olin valmis nauttimaan illasta. Oli niin hiljaista. Ulkona kuului palokärjen naputusta ja kurkien keväisiä huutoja jostain kaukaa. Hiihtäjiä ei enää näkynyt mökin takaa menevällä latusellakaan. Kuuntelin äänikirjaa ennen nukkumaan menoa ja laitoin kellon soimaan aamuviideksi.
Vähän ennen kellon soittoa havahduin hereille. Oli jo valoisaa ja kiirehdin aamutoimissa, jotta ehdin näkemään auringon nousun. Päätin jättää lumikengät mökille, sillä polku tuntui kestävältä ja lähdin kipuamaan Mäkrävaaran päälle. Polku kulki kesäreitiä pitkin ja jossain vaiheessa se saavutti ladun. Ladun vierellä oli leveä väylä kulkea jalan.
Taivas kirkastui kirkastumistaan puiden takana ja yritin kiirehtiä liukkaalla väylällä eteenpäin. Juuri kun pääsin paikkaan, jossa näkyi horisontti, aurinko pulpahti näkyviin Pielisen takaa. Kaivoin nopeasti kameran esiin ja ihastelin näkymää tovin.
Jatkoin matkaa valokuvaten esiintulevia näköaloja. Auringon valo oli kuin Järnefeltin maalauksissa ja en ihmettele, että tämä maisema ja valo on kiehtonut taiteilijoita.
Ennen vanhaan pääsiäisaamuna kiivettiin korkeille paikoille seuraamaan auringon nousua. Pääsiäisauringon sanottiin tanssivan ja riemuitsevan. Jos aurinko nousi kirkaalta taivaalta, se tiesi hyvää vuotta.Vilja- ja marjasadosta tulisi hyvä eikä olisi hallasta huolta. Pilvinen sää puolestaan tiesi sateista kesää ja pilvien läpi nouseva aurinko sekavaa vuotta. Jos tämän pääsiäisen jälkeisen tiistaiaamun mukaan ennustaisin ensi kesää, niin taitaa tulla vähän sekava kesä.
Palattuani takaisin tuvalle, osin pyllymäkeä laskien, pakkasin rinkkani ja siivoisn jälkeni. Ikolanahon tupa on niin suloinen ja hyvin varusteltu, että voisin sinne houkutella kermaperseystävänikin helpolle retkelle.
Palasin Peiponpellolle samaa reittiä mitä tulinkin kuunellen alkavan kevään ääniä. Lumen alta kuului solisevan veden ääniä ja jostain kurkisti jo iloisesti pulputtava puro.
Räsävaaran jääputous ja näkötorni
Räsävaaran jääputoukselle pääsee helpoiten ajamalla Martikkalantietä pitkin ja koska tien varrella on asutusta, talvisinkin pääsee aika lähelle. Tien reunaan oli aurattu jopa levennys, johon pystyi helposti jättämään auton ja kovaksi tallattua polkua pitkin pääsi kävelemään putouksille.
Lyhin reitti Räsävaaran laavulle oli poikki (Eräkolintie), joten ajoin autolla osittain jo kelirikkoista Räsävaarantietä pitkin laavun luona olevalle pysäköintipaikalle.
Polku vaaralle alkaa heti jyrkällä nousulla, niin kokeilinkin toista reittiä. Kävelin aurattua tietä pitkin aukon kohtaan, josta osittain kahlaten lumessa kiipesin lumikengillä vaaran päälle ja näkötornille. Pois kävelin sitä virallisempaa reittiä pitkin. Hyvn toimi tämäkin ratkaisu, sillä aukolla nousu oli loiva, vaikkakin vähän upottava.
Laavulla tein tulet. Puukatoksessa oli vähän puita, mutta käytin omat klapit, jotka olin varalta ottanut mukaan autoon. Kello ei ollut siinä vaiheessa vielä kovinkaan paljon, niin paistoin viimeiset makkarat kiireettä.
.png)
Lähetä kommentti