Paratiisikuruun ja takaisin

 

Paratiisikuruun vaeltaminen kuullostaa lähes pyhiinvaellukselta. Olin jo jonkin aikaa haaveillut ensinnäkin vaelluksesta erämaassa eli merkattujen reittien ulkopuolella ja toiseksi Paratiisikuru houkutteli keskellä karua tunturimaisemaa. Lopulta rohkaisin mieleni, ja kun muutenkin kaikki lokasahtivat paikoilleen varusteita ja ajankohtaa myöten, toteutin suunnitelmani. Yksinvaelluksesta luovuin, koska ajattelin, etten pystyisi nauttimaan kaikesta täysin siemauksin jännityksen vuoksi: Olin epävarma suunnistustaitojeni suhteen ja toki puhelinverkkojen ulkopuolella olisin aika pulassa, jos olisi sattunut jotain odottamatonta. Sain mukaani kuopiolaisen "outdoor siskon". Kiitokset hänelle vielä tätäkin kautta!

1. päivä Aittajärvi - Sudenpesä

Suomujoen ylitys oli jännitävä, koska en ennen noin leveää jokea ollut ylittänyt. Vettä oli tuolloin elokuussa polveen asti ja vaikka virtaus oli jossain kohti melko voimakas, ylitys oli mukavaa. Jaloissa minulla oli Skinnersit eli sukkakengät ja apuna vaellussauvat.


Alkumatka kulki selvää polkua pitkin maantiekuruun, Helanderin kodan ja poroaidan portin läpi nuotiopaikalle. Nopeasti maastosta erottui ylös Kuotmuttipäälle menevä polku, jota käytimme hyväksemme noustessa ylös tunturiin. Mutta aika pitkän matkaa sai kivuta tunturia ylös ennen kuin avarat maisemat aukenivat. Ehdin jo ihmetellä, että mitä ne oikein muut puhuivat, että heti pääsee näkemään koko tunturiylängön. Mutta kyllä se sieltä sitten tuli näkyviin.

Matkojen arviointi tuotti vaikeuksia ja luulimme jo olevamme lähellä Sarviojalle johdattelevan polun päätä. Tosiasiassa emme olleet vielä lähelläkään Kaarnepäätä ja epäuskoisena katselimme eteenpäin. Voiko tuo korkea tunturi olla kaarnepää? Voi tuska, kun se näytti isolta ja saavuttamattomalta! Kun pääsimme vihdoin kartalle, jatkoimme sitkeästi edessä taas erottuvaa polkua pitkin.

Päätimme, ettemme lähde enää Karnepään huipulle, vaan kuljemme enemmän "käyrää pitkin" alempana niin, että kaarramme kohti Sarviojan polkua. Sudenpesälle johtanut polku erottui kuitenkin hyvin selvänä jo aiemmin, joten menimme sitä pitkin alas puron rantaan. Sudenpesä vaikutti hyvin hiljaiselta ja päätimme jäädä siihen yöksi, kun teltoille löytyi jonkinlaiset paikat puron varresta.

 
Kellonajat ja päivätkin alkoivat siinä vaiheessa tuntumaan vähemmän tärkeiltä, joten en pysty sanomaan, mihin aikaan olimme leirissä tai kuinka paljon meillä meni aikaa patikointiin. Myöskään kuljettuja kilometrejä en tiedä. Kuitenkin meillä oli hyvin aikaa pystyttää leiri, tutkia ympäristöä, valmistaa ruoka ja nauttia siitä ihan rauhassa. Uni tuli nopeasti puron kuohuja kuunnellessa.

2. Päivä Sudenpesä - Paratiisikuru

Seuraavana päivänä jatkoimme Sarviojan kautta Paratiisikurua kohti. Polku on selkeä, kunhan muistaa ylittää Suomujoen oikeasta kohdasta. Paratiisikuruun huomasi saapuvansa, kun kasvillisuus alkoi vähitellen rehevöityä jokiuoman ympärillä. Kissankellot, kultapiiskut ja ohdakkeet kukkivat. Linnut lauloivat tunturikoivikossa. Kirkas vesi kimmelsi auringon valon osuessa pulppuavaan puroon.








Pidimme pitkän ruokatauon mieltä rauhoittavassa maisemassa ja otimme sen sata kuvaa. Mutta kun sitä tunnelmaa ei pysty vangitsemaan mitenkään! Kuvien avulla muistaa sen tunteen, miten karujen tunturirinteiden keskellä, käsittämättömän vehreässä laaksossa vallitsee rauhallisuus. Paratiisi tosiaan, siellä ei voi olla mitään pahaa tai kavalaa. Hyvästejä jättäessä Paratiisikurulle, otin pullollisen "Paratiisin vissyä" ystäväni lapsen kastevedeksi.


 

Kurusta nousu oli yllättävän rankka, mutta 20 cm kerrallaan matka eteni. Hoin mielessäni kuin mantraa, että "Tätä minä halusin, tätä minä halusin!". Ylhäällä avautui palkinnoksi se maisema josta nautin: Silmän kantamattomiin sinisenä siintäviä, pehmeitä tunturin huippuja. Jalkojen alla pehmeää mätästä.


Pitkähkön tauon jälkeen lähdimme laskeutumaan alas Pirunporttia, joka totaalisena vastakohtana rehvää Paratiisikurua ja pehmeäpiirteistä tunturiylänköä vasten näytti tylyltä ja uhkaavalta. Mieleen nousi Mordor Taru sormusten herrasta, vaikka paikka ei niin synkkä olekaan.







Ylitimme Pirunportin kulkemalla oikeaa reunaa pitkin kiven lohkareiden päältä. Ylitys ei ollut kovin vaikea, mutta muutamassa kohdassa piti katsoa, mihin jalkansa asettaa. Portista kulkiessa vasta tajusi sen suuruuden.




Polku näkyi selkeänä ja sitä pitkin laskeuduimme loivahkoa rinnettä alas aina Muorravaarakkaan asti. Matkalla keräsimme mustikoita ja sattuipa matkalle vielä oikein sopiva lakkasuo.



Telttapaikka löytyi helposti Muorravaarakasta. Porukkaa oli jonkin verran, mutta alue on laaja.

3. päivä Muorravaarakka - Pälkimäojan laavu

Kolmantena aamuna lähdimme Lumikurunojan vartta pitkin Lumikurua kohti. Joenvarressa oli rehevää kasvillisuutta aivan kuin Paratiisikurussa, mutta pienemmässä mittakaavassa. Vuonna 1958 ilmestyneessä Kullervo Kemppisen Lumikuru -teosessa paikkaa luonnehditaan näin: "Kurun pohjalla ryöppyää kirkasvetinen puronen kylmänä ja heleästi solisten kymmeninä koristeellisine potouksina joissa vesi kieppuu ja suihkuaa. Pelkästään Lumikurunojan putouksia ihaillen ja valokuvaten kuluisi kulkijalta päiväkausi kuin vilahtamalla." Tämä pitää edelleen paikkaansa.




Pidimme pitemmän tauon kauniilla paikalla ennen reissumme pahinta nousua. Oli tarkoitus kulkea helpompaa reittiä ylös, mutta kuten sanotaan, "tuntematon polku on se vaarallisin". Harhaannuimme Lumikuruun ja nousemaan Lumipään rinnettä ylös. Totesin, ettei minusta tule vuorikiipeilijää. En ole pelännyt koskaan niin paljon ja hetken luulin, etten selviä elävänä pois sieltä. Tuli paikka, jossa en päässyt mihinkään suuntaan, olin 45 asteen kulmassa kivikkoisessa rinteessä. Korpit raakkuivat pahaenteisesti. Teräväpiikkiset vaellussauvat ehkä pelastivat minut ja jotenkin kokosin itseni ja sain ponnistettua hankalasta paikasta itseni ylöspäin ja vähitellen pääsin turvalliseen paikkaan.

Tästä opin, että karttaa pitää lukea, kompassilla varmistaa suunta, vaikka miten polku vie eteenpäin ja varsinkin sitten kun se polku häviää. Pidimme pitkän ruokatauon Ukselmapään ja Lumipään välimaastossa. Avarat maisemat joka puolelle rauhoittivat mielen ja koetut kauheudet unohtuivat melko pian. Otimme suunnan Pälkimäojaa kohti, ja sieltähän se polku tulikin taas esiin. Sokostin huippu näkyi vihdoin tunnistettavasti. Matkamme suuntautui kuitenkin laavulle, jonne pääosin selkeä polku meidät johdatti.

Ehkäpä joskus uskaltaudun vaeltelemaan vapaammin, sinne minne jalat vie, minne mieli kuljettaa, ilman aikatauluja ja päämääriä. Sellaista vapautta vielä kaipaan. Kempaksen kirjassa on ohje, ettei aina tarvitse olla kartalla. Välillä on hyvä antaa maisemien viedä ja vain nauttia matkasta.




Pälkimäojan laavulla löytyi teltalle paikka pienen etsiskelyn jäkeen. Mietimme kuumeisesti, minne päin jatkamme seuraavana päivänä. Minun alkuperäiset suunnitelmat olisivat vieneet Luirojärvelle ehkä pariksi yöksi ja voimien salliessa olisin käynyt Sokostilla. Sää tuntui kuitenkin muuttuvan epävakaaksi ja viimeisin säätieto oli, että seuraavana päivänä sataisi iltapäivästä asti pitkälle seuraavaan päivään. Eipä silloin Sokostille kannattaisi kivuta. Päätimme palata taikaisin Aittajärvelle Maantiekurua pitkin. Loppumatkan sadekaan ei haittaisi, koska oli viimeisen etappi kyseessä.

Kävin joka ilta pesulla puroissa ja Pälkimäojaltakin löytyi sopiva poukama, jossa pystyi peseytymään muiden katseilta piilossa.

4. päivä Pälkimäojan laavu - Aittajärvi

Kyllähän se silloin vähän harmitti, kun jäi Luirolla käymättä. Vaeltaminen oli alkanut sujua hyvin, polvi ei kipuillut juurikaan, päivämatkat ja rasitus tuntui sopivalta ja yö riitti palautumineen. En tiedä olisinko sitten vaelluksen jatkuessa väsynyt liikaa, mutta nyt jäi kuitenkin mukava tunne tästä reisusta.

Pälkimäojan laavulta otimme kompassilla suuntia kohti kartassa näkyvää polkua. Sieltä se lopulta löytyi, vaikka vähän harhailimme teillä tietymättömillä. Kyllä kartan mittakaava 1:50 000 on aika hankala suunnistukseen. Tästä viisastuneena tulen tulostelemaan omia karttoja vaikka 1:20000 mukaan joiltain osin.

Matkalla sattui ensimmäinen kunnon ötökkäparvi, ja jouduin kaivelemaan sääskihattua päähän, kun mäkäräiset alkoivat tunkea silmiin ja nenään. Olin varannut mukaan Thermacellinkin, mutta se jäi miltei käyttämättä. Koska se oli mukana, laitoin sen päälle ruuanlaittopuuhien aikana yhtenä iltana. Olisin varmaan selvinnyt ilman sitäkin. En ole vieläkään kokenut kunnon räkkää, mutta en anna sen harmittaa.

Matka joutui melko tasaista maastoa pitkin joutuisasti. Ilahduttavasti matkalla sattui "muinainen kivikylä". Kivilaatu näytti olevan samaa kuin Pyhä-Natasilla. Kivipaasit muodostivat kuin rakennusten kivijalkoja ja maassa olevat kalliot olivat osittain kuin noppakivistä ladotut. Yhdessä kohtaa oli kuin amfiteatteri kaarevane näyttämöineen. Mittasuhteet olivat niin suuret, ettei paikka näytä miltään valokuvissa. Eli ei ole siis tästä mahtavasta paikasta kuvia.

Muuten maantiekuru oli melko puduttavaa pakertamista ja painoimmekin aika vauhdilla Aittajärvelle asti.

Ajatuksia vaelluksesta

Polvi ilmoitteli kivusta (juoksijan polvi) ensimmäisenä päivänä Kaarnepäältä laskeutuessa, mutta yön aikana tunne oli jo hävinnyt. Otin varalta särkylääkettä aamulla taas liikkeelle lähtiessä, mutta aika vähän tarvitsi myöhemmin kipulääkkeisiin turvautua. Laitoin myös toisen päivän aamuna kinesioteipit polviin ja auttoi tai ei, ne tuntuivat hyvältä. Vasen jalka tuntui kyllä välillä kesken kävelyn voimattomalta, mutta taukojen aikana voimat palautuivat. Yritin aina ennen liikkeelle lähtöä aktivoida pakarat kevyellä jumpalla ja se tuntui auttavan. Kuolleet pakarat tarvitsevat vähän herättelyä, että ymmärtävät toimia oikein. Uskon myös elektrolyyttitablettien auttaneen lihasten palautumisessa, sillä lihakset eivät olleet juurikaan kipeät tai jäykät yhtenäkään päivänä. Myöskään päänsärkyä ei ollut aamuisin.

Uskon että se kaikki hoito ennen vaellusta auttoi pitämään kivun poissa. Osteopaatin hoidot olivat se ratkaisevin asia. Sain ne pahimmat jumit pois, jotka jopa olivat esteenä kunnolliselle liikkumiselle. Kävin puolen vuoden aikana kolme kertaa, jolloin sain myös ohjeita tiettyjen lihasten vahvistamiseen ja myös ryhtiin kiinnitettiin huomiota. Jumppasin, joogasin, kävelin monenlaisissa maastoissa. Kahta viikkoa ennen vaellusta kävin vielä osteopaatilla, jonka jälkeen se viimeinenkin jumitus alaselässä hävisi.


Ruokaa oli riittävästi ja vaikka ruokahalua ei oikein ollut, sain syötyä orjallisesti mielestäni hyvin. Kai sitä energiaa sain riittävästi, koska virtaa riitti vielä illallakin eikä aamulla ollut nuutunut olo. Söin aamuisin paistettua kananmunaa tai vhh-lettuja ja rasvakahvin. Päivällä suklaan makuisella heraproteiinillä vahvistettua chiavanukasta, kourallisen pähkinöitä, sitä maailman parasta siemennäkkileipää, salamia jne. Illalla valmistin lämpimän aterian itse kuivatuista aineksista.

Vettä kuljetin mukana kahdessa puolen litran pullossa. Täytin niitä aina sopivissa vesipaikoissa. Mielestäni on harhaanjohtavaa sanoa, että "vettä on joka paikassa, eikä sitä tarvitse kantaa mukana" , sillä juomakelpoista vettä ei välttämättä ole siellä, missä kuljetaan. Tunturin laet ovat laajoja alueita, eikä siellä välttämättä ole kuin painanteita, joissa on seisovaa vettä. Kyllä yhden litran vettä jaksaa kuljettaa mukana.

Varusteet olivat sopivat. Makuupussi oli ehkä hieman liian lämmin, mutta en koe sitä ongelmaksi. Mielummin niin päin kuin että olisi kylmä, koska pystyin nukkumaan pussi auki. Sadevarusteita en tarvinnut, mutta ei niitä voinut jättää poiskaan, koska sateita oli tiedossa. Veden suodatinta käytin vasta tultuamme takaisin Aittajärvelle. Kuljetan sitä kyllä edelleenkin mukana.

Luontoon.fi: Urho Kekkosen kansallispuisto